Saanko olla – erityisen aito?

11053646_829464330478253_6503602874953952143_n

Kampanjoinnin viimeinen sunnuntai. Tai jos totta puhutaan, niin ensi sunnuntai taidetaan laskea vielä yhdeksi, mutta silloin ajattelin syödä hyvin, olla lähimpien kanssa ja ehkä vähän levätä.

Eduskuntavaaliehdokkuus on ollut ihmeellinen kokemus. Jos pitäisi valita yksi sana, millä kuvata kampanjointia, se olisi helppoa – vuoristorata. Ihmisillä on paljon kysymyksiä. Lapsilla on kysymyksiä. Lapsilla on paljon ajatuksia, pelkojakin.

Ihminen on kiehtova olento, joka kantaa mielessään paljon. Jos jotain olen oppinut, niin ulkonäön tai ensivaikutelman perusteella on aivan turha arvioida, millaisesta ihmisestä on kysymys. Aivan turha! Jos luulet tietäväsi, mitä ihmisten arki yleensä on, tiedät todennäköisesti siitä lopulta vain himpun verran.

Helsingin Sanomat uutisoivat eilen (11.4.2015) Ruotsin Göteborgin konserttitalossa sattuneesta välikohtauksesta, jossa kehitysvammainen tyttö oli pitänyt konsertissa kuulemastaan musiikista niin kovasti, että oli äännähdellyt musiikin lomassa. Eräs mies oli HS:n mukaan häiriintynyt tytön äänistä niin paljon, että oli alkanut huutaa kovaan ääneen. Onneksi konserttitalon johtaja oli lopulta pitänyt tytön puolia ja osoittanut julkisen anteeksipyynnön täydelle salille miehen käytöksestä sekä toivonut, että JOKAISEN olisi mahdollista päästä nauttimaan konserttitalon musiikista.

Mikä erilaisuudessa pelottaa? Miksi erilaisuudesta yritetään tarpeettoman paljon ohjata ”tavalliseen” muottiin? Eikä pelkästään lapsia. Olen alkanut vierastaa sanaa tavallinen. Käytän sitä joskus itsekin, mutten pidä siitä. Se on huono.

Joku saattaa äännähdellä, toinen vipsutella. Yhdellä on kuulokkeet, toisella munakello taskussa. Jos autistiselta lapselta kysytään: ”Millainen maailma olisi, jos kaikki noudattaisivat sääntöjä?” Hän saattaa vastata: ”ei tapettaisi ketään”.

Hän saattaa olla juuri se kuulokkeet korvillaan istuva, pois päin katsova lapsi. Mutta toivoo, että maailma olisi jokaiselle hyvä.

Se lapsi.

Lääketieteellisen diagnosoinnin aikakausi kukoistaa. Terapioita ei voi hakea, saati aloittaa, jos diagnoosi puuttuu. Mielellään mahdollisimman painava diagnoosi, ja vaikka useampia.

No, tämä olkoon kärjistettyä tulkintaa, mutta suuntaa antavaa se on silti. Diagnosointi on tehnyt yhteiskunnastamme toki ymmärtäväisempää erilaisuutta kohtaan, mutta samalla se rajaa ulkopuolelle radikaalistikin.

Erityistukea koulunkäynnissä tarvitsevia lapsia on Suomessa kymmeniä tuhansia. Heistä suurin osa on tulevaisuutta ajatellen ”potentiaalisia veronmaksajia”, jos tukitoimet ja ajoitus saadaan kohdennettua oikein. Taloudellinen näkökulma on tärkeä, ja hyvinvointivaltion toiminnan kannalta olennainen.

Mutta määrittääkö tuleva veronmaksukyky oikeuden oppimiseen? Vai diagnoosi? Lasta arvioidaan ulkopuolisten toimesta jatkuvasti. On moniammatillisia työryhmiä, kuraattoreita, psykologeja… ja vanhemmat vielä välissä.

Ja sitten on se kaikkein tärkein. Se lapsi. Pieni lapsi, joka kengän tarroja aamulla kiinnittäessään, yksin tai avustettuna toivoo, että koulupäivästä tulisi hyvä. Onnistuisinpa jossakin! Lapsi haluaa oppia.

Onko tuleva veronmaksukyky tai diagnoosi tärkeämpi kriteeri oppimisoikeudelle tai mahdollisuuksille, kuin lapsen oma halu oppia? Viimeisimpänä olen kuullut, että perusteluna henkilökohtaisen avun eväämiselle on, että lapsi ”ei ole oppimisen tilassa”.

Ei ole oppimisen tilassa? Entä yhteiskunta? Mielestäni oleellisempaa on kysyä, onko yhteiskunta opettamisen tilassa? Lasten oikeus tasa-arvoiseen oppimisympäristöön ja subjetiiviseen tukeen on turvattava. Lapsuudessa opitut taidot ja itseluottamus opitaan vain kerran. Erityisopetukseen suunnattu Valtion 10 miljoonan lisärahoitus on hyvä alku ja saavutus meille lastensa puolesta taistelleille vanhemmille. Seuraavaksi on kuntien vuoro.

Ainakin minä haluan oppia, vaikka en aina ole oppimisen tilassa. Ja luulenpa, että opin jotain silti.