On aika sanoa Kiitos

12711190_1253454184668190_8277924154358996856_o (1)

Oma FB-profiilini on kuluneen viikon aikana nostanut joka päivä muistoihin päivityksiä kolmen vuoden takaa; taistelusta lasten oppimisoikeuksien heikennystä vastaan. Muistan sen edelleen, kuin eilisen.

Tulin kesken päivää töistä kotiin kuumeisen Nuutti-poikani luokse. Koti-ikkunasta katselin harmistuneena traktoreita, jotka kaatoivat meille niin rakasta lähimetsää.

Samalla silmiini osui OAJ:n tiedote, jossa kerrottiin silloisen Kataisen hallituksen leikkaavan erityisopetuksesta miljoonia, käytännössä hävittämällä avustajaresurssit minimiin. Minun maailmantajuuni ei mennyt, että teitä voidaan rakentaa puoliksi turhaan, mutta lasten koulutuksesta leikataan. Hävyttömästi.

Suutuin niin, että päädyin seuraavan päivän Ilta-Sanomien etusivulle, sekä myöhemmin ehdolle Eduskuntaan. Mutta ennen kaikkea, samalla siitä alkoi taistelu erityistä tukea tarvitsevien lasten oikeuksien puolesta; heidän ainutlaatuisuutensa puolesta. Kaikesta tästä seurasi paitsi hallituksen tekemän linjauksen kaatuminen, myös paljon muuta.

Sellaista muuta, jolla minä ajattelen, että maailmaa voidaan parantaa. Maailmaa voidaan toden totta muuttaa. Ei yksin, mutta yhdessä.

Haluaisin viimeiseen asti olla puhumatta siitä, millainen minä olen. Ei minun itseni takia ole koskaan tarvinut päästä Kunnanvaltuustoon tai Eduskuntaan. Viimeksi edellä mainitun linjauksen kaatamiseen osallistui itseni lisäksi yli 25 000 muuta henkilöä. Joista jokaiselle kuuluu kiitos.

Mutta jos vain suinkin voin olla se ääni, viestinviejä, se on minulle syy ryhtyä tähän kaikkeen.

Kun viime yönä saavuin kotiin, olin kiitollinen ja liikuttunut.

Kiitos siitä, että luotitte minuun. Kiitos siitä, että annoitte sen ainoan äänenne juuri minulle. Sillä kiitos teidän jokaisen, olemme vihdoin ääni heille, joilla sitä ei ole.

Kiitos.

 

-Noora

 

Miten paljon minä teitä rakastan

 

1523039_10152143265582558_1516763264_o

Lähes yhdeksän vuotta sitten odottelimme koko perheen voimin taksia kotikadullamme. Oli Nuutin ensimmäinen päiväkotiaamu.

Pieni vaaleatukkainen poika nousi istumaan omaan siniseen turvaistuimeensa, joka kiinnitettiin taksin takapenkille. Auto starttasi matkaan, ja vilkun myötä tunsin, miten kurkkua kuristi ja teki mieli itkeä.

Pärjäisikö Nuutti varmasti? Osaavatko hoitajat varmasti ymmärtää Nuuttia? Osaavatko he auttaa, saako Nuutti syötyä, tai nukuttua? Mitä, jos kukaan ei ymmärrä, mitä Nuutti tarkoittaa, onko Nuutin turvallista olla?

Neljä vuotta myöhemmin hain Nuutin viimeistä kertaa Lakelan osaamiskeskuksesta. Kurkussa oli sama kaktus, kuin neljä vuotta aiemmin. En halunnut luopua tästä paikasta. En halunnut luopua näistä aikuisista. Heistä, jotka nostivat perheemme jaloilleen.

Kun lapsi saa diagnoosin, oli se sitten mikä hyvänsä, diagnoosin saa koko perhe. Vaikka tiedon täsmentyminen on usein helpotus, arjen konkretisoituminen on toinen asia.

”Oletteko huomanneet, että lapsenne ei ymmärrä haarukan merkitystä? Olemme täällä päiväkodissa huomanneet, että lapsellenne siirtymätilanteet ovat paljon hankalampia kuin muiden lasten. Lapsenne ei toimi ikätovereihinsa nähden yhtä hyvin” ym. Moni erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhempi tunnistanee kuulleensa edellisten kaltaista palautetta lapsestaan. Joka viikko.

Meidän tarinamme on toinen. Me kuulimme Lakelan aikuisilta toistuvasti, miten nokkela poika meillä on! Kuinka hienosti hän tunnistaa toisten ihmisten tunnetiloja, miten sinnikkäästi hän on tänäänkin opetellut istumaan potalla. Päiväuniaikaan hän jaksoi hienosti pötköttää puoli tuntia paikallaan, vaikka uni ei lopulta tullutkaan. Meidän poikamme oli ihana poika.

Lakelan osaamiskeskuksen toiminnan onnistumisesta ja tärkeydestä ei virkamiesten mukaan ole ollut riittävästi näyttöä. Espoon mukaan se ei ole onnistunut tavoitteessaan.

Varsin kummallista. Lakelan osaamiskeskus onnistui VAIN vahvistamaan uskoamme omaan lapseemme. He onnistuivat auttamaan meitä jaksamaan yövalvomistenkin läpi. He kannattelivat meitä silloin, kun osastojakson antamat ”tulokset” saivat romahtamaan. He muistuttivat joka viikko siitä, miten ihana poika meillä on. He olivat Nuutin turva silloin, kun kukaan muu ei ymmärtänyt. Enkä käytä tässä edes ruusunpunaista pensseliä.

On kiistatta Lakelan aikuisten ansiota, että Nuutin erityisyys on meidän perheessämme ollut aina vahvuus, ei heikkous. Oikea-aikainen, ja oikeanlainen, varhaiskasvatus vahvistaa paitsi lasta, myös lapsen koko perhettä. Sen painoarvoa ei pitäisi koskaan väheksyä. Tieteellisistä tutkimuksista viis, me emme ikinä unohda Lakelaa!

Päde, Uma, Seija, Soile, Karoliina, Pirjo, Henkka, Tiina, Päivi ja Anu. Annukka, Tuula ja Sasa.

Kiitos.

”Vielä minä sellaisen kirjan kirjoitan täällä olosta, miten paljon minä teitä rakastan”

-Nuutti v.2010

Se on ihan mahdollista

14095942_10154495601757558_3032871323412087101_n”Karhusta voidaan käyttää myös nimitystä otso, mesikämmen tai vaikkapa kontio. Äiti tiesitkö sen?”, kysyi innokas viskarilainen poikani muutama vuosi sitten.
Hän kertoi myös monista eri kasveista ja marjoista; minkälaisia ne ovat, missä ne kasvavat ja mitä ne tarvitsevat kasvaakseen.

Tänään hän kertoo minulle Pokemon Go:sta, jota tutkittiin koulussa osana oppituntia. Haluan nostaa suomalaiselle opetukselle hattua, sillä on hienoa, että tartutaan herkästi tämän päivän pinnalla oleviin aiheisiin. Integroidaan ne heittämällä osaksi opetusta ja hyödynnetään sitä.

Mutta se mikä minua ihmetyttää on, että missään vaiheessa, siis missään vaiheessa tätä kahdeksan vuotta sitten osaltamme alkanutta varhaiskasvatusta, ja sittemmin opetussuunnitelmaa, ei tutustuta suunnitellusti erilaisiin lapsiin ja ihmisiin. Eikö se ole melko omituista?
Meillä on aikaa opettaa heitä tuntemaan eläimet, kasvit, luonto, uudet teknologiset innovaatiot ym.. mutta miten ihmeessä sieltä puuttuvat ihmiset? On erilaiset puut ja marjat, mutta missä ovat ihmiset?

Haluan jo nyt korostaa, etten halua millään tavalla väheksyä edellisten tärkeyttä. Mutta pistää kyllä miettimään, miksemme vieläkään uskalla puhua jo pienille päiväkotilaisille kehitysvammaisista, CP-vammaisista, autistisista, muistisairaista… siis erilaisista ihmisistä?

Iltalehti uutisoi tänään, 14.9.2016, 9-vuotiaasta Villestä, jolla on diagnosoitu ADHD ja Touretten syndrooma. Artikkeliin voit tutustua täältä; http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016091322296641_uu.shtml
Villeen kohdistunut kiusaaminen koulussa on lehtijutun mukaan saanut pojan pohtimaan hengen riistämistä itseltään.

Ville ei ole Suomessa ainut kiusaamisesta kärsivä lapsi. Heitä on todellisuudessa kymmeniä tuhansia. Heidän erilaisuuttaan pilkataan joka päivä.

Se yksinkertaisesti ei ole oikein, että 9-vuotias poika haluaa kuolla, koska hän on erilainen kuin, käytän termiä, neurologisesti tyypillinen. Olen ennenkin sanonut, etten pidä sanasta tavallinen. Koska eihän kukaan ole tavallinen. Oikeasti jokainen on erilainen. Mutta mikä erilaisuus on ymmärrettävää, on toinen – ja samalla se oleellinen asia.

Kiusaajalasten harteille on turha työntää kaikkea vastuuta. Katse pitäisi kääntää meihin aikuisiin, vanhempiin ja kasvattajiin. Koko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Miksi meidän varhaiskasvatukseen ja opetussuunnitelmaan ei kuulu erilaisiin ihmisiin ja sairauksiin tutustuminen? Meidänhän pitäisi antaa jo pienille lapsille mahdollisuus ihmetellä ja kummastella erilaisia ihmisiä yhdessä aikuisen kanssa!

Aikuisen joka kertoo, että Touretten syndroomaa sairastava ihminen on vain hieman erilainen kuin sinä. Hän saattaa kiroilla tai liikehtiä eri tavalla, mutta se ei vahingoita sinua, tai meitä muitakaan. Hänkin haluaa samalla tavalla opetella tuntemaan eläimet ja marjat, ja pelata vaikkapa pokemon go -peliä kanssasi.

Erilaisuudesta pitää uskaltaa puhua. Sitä ei mitenkään muuten voi oppia ymmärtämään. Jos, ja kun, kaikki lapset eivät ole niitä onnekkaita, joiden lähipiiriin kuuluu vaikkapa autismin kirjon ihminen, niin miten he muka voisivat muuten oppia ymmärtämään ja kohtaamaan heitä?

Kyllä kiusaaminen on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma, ei pelkästään ”ilkeiden” lapsien.
Pelkät hyväntekeväisyyskonsertit ja Duudsonit eivät yksin kiusaamista poista. Siihen tarvitaan mukaan jokainen lasta kasvattava aikuinen.

Ja kyllä, se on ihan mahdollista. On niitä siltoja osattu ennenkin rakentaa.

Ville, Sinä olet Ainutlaatuinen ja tärkeä poika!

Minuun istutettu?

Tämä on ensimmäinen itsenäisyyspäivä, jolloin en koe varauksetonta ylpeyttä suomalaisuudestani. Ensimmäinen.

Myös oma keskinkertaisuus ärsyttää. Olen saanut itseni tällä viikolla kaksi kertaa kiinni siitä, että muodostan ajatukseni jonkun ihmisen käyttäytymisestä sen pohjalta, mikä on hänen taustansa. Yksikin oli jopa niin brutaali, että ehdin tuon 10 sekunnin ajan ajatella: ”just joo. No jos on jaguaari, niin selittäähän se, miksi pitää meidän perhettä huonona”.

Onneksi ärsyynnyin itseeni saman tien ja tajusin tuon autolla arvioinnin perustuvan johonkin ihan huuhaan kaltaiseen. Johonkin ennakkoluuloon, joka on minuun istutettu joskus jossain, ja olen sen omaksunut. Mutta kuinka ärsyttävää.

Toisen ehdollistumisen huomasin eilen, kun törmäsin FB:ssa ryhmiin tai profiileihin, joihin oli valittu tausta- tai profiilikuvaksi Suomen lippu. ”Onko tuo joku rasisti- tai ääri-isänmaallisradikalisti” …jolloin havahdun paitsi omaan ikinä ennen kokemattomaan suomen lippua koskevaan ennakkoluuloon…
Mutta myös siihen tosiasiaan, että Suomen lippua on oikeasti käytetty viime aikoina liian usein rasististen ryhmien ja tekojen ”tunnuksena”. Se toden totta tahrii minun sisäistä suomalaisuuttani, ja saa minut toisinaan jopa häpeilemään sitä.

Minun kahdesta lapsestani toinen haluaisi mennä halaamaan maahanmuuttajia, koska heillä on ollut kurjaa. Toinen toteaa: ”Jokainen on omituinen. Jokaisella on omat juttunsa.”

Heistä olen tavattoman ylpeä. He ovat ennakkoluulottomia suomalaisia. Päätän seurata heidän vilpittömyyttään, ja oppia heiltä suomalaista suvaitsevaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Ja se tekee myös minusta – ylpeän suomalaisen.

Jos se olisi kuka tahansa meistä

Vessaan kuuluu kova ja pelottava meteli. Lapsesi huutaa, että pelottaa. ”Voiko se todella olla lentokone?”, ajattelet, mutta järkeilet, että ei. Puolisosi juoksee sisään ja huutaa ”Nyt äkkiä ulos, siellä lentää hävittäjiä!” Ei voi olla totta! Hätäännyt. Toinen lapsistasi katsoo televisiota huoneessaan, mutta nähdessään sinut hän tietää, että nyt on mentävä. Pienempi tokaluokkalaisesi itkee ja kysyy ”Äiti kuollaanko me?” ”Ei tietenkään”, vastaat, vaikka oikeasti sinua pelottaa ihan kamalasti.

Suomen ilmatila on suljettu. Sinua pelottaa, ja yrität pitää kahta lasta sylissäsi niin lähellä kuin suinkin. Kuulet ihmisten huutavan kadulla, että laivoissa on vielä tilaa. On pimeää ja kylmä, lämpimät vaatteet ja lemmikki jäivät kotiin. Sinua alkaa oksettaa ja sydämesi hakkaa loputtomasti.

Pääsette Katajanokan satamaan, jossa on täydellinen sekasorto. Ihmiset tönivät ja huutavat, lapsesi itkevät aivan kamalasti. Et uskalla katsoa lapsiasi silmiin, sillä et halua heidän näkevän sitä kauhua silmistäsi, joka paljastaa totuuden. Kaadut ihmispaljoudessa, ja toinen lapsesi katoaa tungokseen. Huudat ja etsit, mutta lapsesi on hävinnyt.

Samassa teille kerrotaan, että Ruotsi ei enää vastaanota suomalaisia. Heillä on tarpeeksi tekemistä oman maansa asioissa, sillä Ruotsin talous ja vienti vetää nyt huonosti. Teille ilmoitetaan, että tilaa ei ole.

Tuntuuko kamalalta? Jos olen ihan rehellinen, minä voin huonosti tätä kirjoittaessa. Tarina on nykypäiväistetty ja fiktiivinen, mutta mitä jos näin kävisi meille? Haluaisitko Ruotsiin turvaan? Veikkaanpa, että haluaisit. Haluaisitko lapsesi Ruotsiin turvaan? Aivan varmasti! Ymmärtäisitkö Ruotsin tarvetta jättää sinut ja lapsesi oman onnensa nojaan? Tuskinpa. Ajattelisitko, että Ruotsin puolella telttakin kelpaisi aluksi, kunhan olisi turvassa? Luulenpa, että kyllä.

Sinä ja lapsesi olette yhtä tärkeitä, kuin kuka tahansa ihminen. Mutta niin ovat Abdullah ja hänenkin lapsensa. En pysty enkä halua katsoa enää yhtäkään kuvaa, jossa vaipoissa oleva 2-vuotias on hukkunut matkalla, ja hänen ruumiinsa on ajelehtinut yksinäisenä rantaan – ilman äitiä tai isää, turvaa. Vain siksi, että hän syntyi ”väärään maahan”!

Turvan antaminen on paremman maailman rakentamista, sillä sitä sinä haluaisit myös itsellesi ja lapsillesi, veikkaanpa.

Ihmeiden lapsi

11903697_10153551943647558_4441286015201397998_n”Tiitiäinen, metsäläinen, pieni poika menninkäisen. Posket tehty puolukasta, tukka naavan tappurasta. Silmät on siniset tähdet.”

Saavuit hiipien vatsaani, pieni. Et kertonut minulle mitään. Katselit vain kauan, kunnes valitsit hetkesi sinisen. Äiti.

Äiti, minä tulen tänään. Väsyneenä katsoimme toisiamme, ihmetellen. Elokuun sateen muutit tullessasi auringoksi. Kuinkas muutenkaan, olet valonsäteen oma. Tähtisilmä.

Tulet muutenkin aina kysymättä. Tömistelet portaat alas, rummutat seinää. Vipsutat vaahteroista väriä ja suhinaa, rakastat villihanhia. Minä luulen, että kaipaat sitä – vapautta. Emmekö me jokainen, mutta varsinkin sinä.

Ja sitten sinä tartut kädestäni hiljaa, painat suusi poskelleni ja silität otsaani. Sinä teet niin usein. Huomaat jokaisen haavan kasvoissani tai käsissäni, ja silität niitä puun lehdillä. Katsot minua silmiin, joskus hymyillen, joskus puhutellen. Sinä kuuntelet minua hiljaa. Kuuntelet aina.

Minäkin osaan jo vähän, mutta jaksathan vielä opettaa minua?

Kynttilöiden kymmenen liekkiä ja laulu saavat sinut hymyilemään. Suklaakakku on mahdottoman hyvää. Me pyyhimme kyyneleitä silmistämme salaa, mutta sinä huomaat niistä jokaisen. Annat meidän tuntea, sitä sinä aina annat. Ja minä rakastan sinua niin paljon.

Onnea Nuutti! Sinä olet se enkeli ja menninkäinen, joka toivoo maailmasta parempaa.

On ihan kivaa, kun palkka nousee.

Paitsi ettei ole. Koulun tiedotteesta käy ilmi, että avustajia on alkavalle lukuvuodelle taas yksi vähemmän. Reissuvihkosta ei selviä, onko lapseni syönyt tänään ruokaa. Ulos siirtymiset ovat vajaamiehityksellä vieneet niin paljon aikaa, että avustajille tai opettajille ei ole jäänyt mahdollisuutta kirjoittaa vanhemmille, mitä heidän lapsensa on tehnyt. Miten koulussa tai päiväkodissa on mennyt.

Niin. Koulu on alkanut, ja työssäkäyvät saavat tämän hetken tiedon mukaan tulevaisuudessa noin 20 euroa enemmän kuukaudessa rahaa. Jos hyvin käy. Onhan se merkittävää. Sillä saa melkein 1,25 leffalippua tai jotain muuta pientä lisäkettä. Ja se on ihan kivaa.

Tokihan tämä on pelkistetty ja fiktionaalinen esimerkki (vai onko?), mutta ei se todellisuutta uhmaa. Valtio aikoo säästää tulevalla hallituskaudella kehitysyhteistyöstä 200 miljoonaa, ja koulutuksesta 210 miljoonaa. Työtulovähennystä valtio aikoo korottaa 450 miljoonalla eurolla, joka nostaa verokevennysten kautta sinunkin käteen jäävää osuuttasi kuukaudessa tuon +/- kaksikymmentä euroa.

Minulla on inhottava tunne. Katson väsynyttä koulusta tulevaa erityislastani ja ojennan hänelle ruokaa. Tunnen häpeää siitä, että minä ja muut palkansaajat saamme häviävän parikymmentä euroa lisärahaa, mutta samaan aikaan lapseni oppiminen muuttuu mahdottomaksi tuosta samasta syystä. Mutta talous kasvaa.

Kasvaako? Onko ihan oikeasti niin, että kasvattamalla ryhmäkokoja ja vähentämällä avustajia talous nousee? Ymmärrättekö, miten montaa lasta ja nuorta nämä leikkaukset koskevat? Kymmeniä tuhansia.

Koulutuksella, maltillisella ryhmäkoolla ja henkilökohtaisella avulla sitä taloutta vasta kasvatetaankin! Sillä saadaan psyykkisesti hyvinvoivia lapsia ja nuoria, aikuisuudesta puhumattakaan. Sillä saadaan itsenäisempiä aikuisia, potentiaalisia veronmaksajia, onnellisempia ihmisiä. Sillä saadaan sellaisia autistisia Nuutteja, jotka ovat yhtä tärkeä osa yhteiskuntaa, kuin sinä tai minä. Niitä Nuutteja, jotka lajittelevat hedelmiä vihannesosastolla, koska he haluavat tehdä työtä. Tai niitä Nuutteja, jotka kirjoittavat kaksitoista laudaturia ja valmistuvat ekonomiksi tai muusikoksi.

Lajittelu ja kirjoittaminen onnistuu, koska avustaja on tuonut koulussa lisää itseluottamusta ja varmuutta, ja turvannut oppimisympäristön rauhan. Ei Nuutin tarvitse tosin olla edes autistinen. Nuutti voi olla naapurisi 7-vuotias, lupaava jalkapalloilijapoika tai -tyttö, jonka energia on kentällä vahvuus, mutta koulussa lapselle itselleen haaste.

Kaksikymmentä euroa lisärahaa kuukaudessa ei tunnukaan enää ihan kivalta. Ei. Sillä tällä matematiikalla se on samalla toiselta ihmiseltä poisleikattu perusoikeus oppimiseen.

Mummin tyttö.

Tänään on rakkaan mummini nimipäivä. Mummi kuoli kun olin 17. Seitsemän vuotta ennen sitä mummi menetti aivoinfarktin myötä puhekykynsä. Me emme jutelleet sen jälkeen, kun täytin 11 vuotta.

Mummi rakasti perhettä ja lapsia, eläimiä ja kukkia. Mummilta sai aina, siis ihan aina, ässiä ja piimäkakkua. Viipaleperunoita oli joka tiistai koulun jälkeen. Vaarin keinutuolissa sai lukea Aku ankkaa, ja toisinaan mummi letitti hiuksiani kaikki kymmenen toivomaani kertaa peräkkäin. Mummin hengitys tuntui turvalliselta samalla, kun piikkikamman tutut kutitukset tekivät jakausta takkuiseen tukkaani.

Mummin kanssa juttelusta luopuminen oli vaikeaa ja kummallista. Mummi oli usein surullinen. Toisinaan mummi puhui pieniä lauseita, ”joo” ja ”ei” sanoilla pääsi pitkälle. Yhdeksänkymmentäluvun pohjanmaalla vaikeista asioista ei aina osattu puhua, ja tietoa aivoinfarktista oli muutenkin vähän. Mummin oli varmasti paha olla, monta kertaa.

Silti mummi aina ilostui, kun mummia halasi. Kun kasvoin, minulla olisi ollut monta kysymystä mielessä, mitä mummilta olisin halunnut kysyä. Mutta me istuimme vastakkain, ja kerroin, miten koulussa menee. Joskus kerroin poikaystävistä.

Neljä vuotta mummin kuoleman jälkeen syntyi esikoispoikani Nuutti. Liekö sattumaa, mutta luulen, että mummi opetti meille jo hyvän aikaa ennen lähtöänsä, että sanoja ei aina tarvita. Rakastaa voi muutenkin, ymmärtää voi muutenkin.

Jotkut meistä ovat äidin tyttöjä, toiset isän. Mutta minä taisin olla mummin.

Mummi rakas, Orvokki.

Miten se on sinulta pois?

Lähes jokainen muistaa päiväkodistaan sen kummallisen tytön, joka käveli aitojen vieressä kiviä keräillen. Tai joka ei ollut oppinut pyöräilemään, vaikka oli eskarissa. Eikä välttämättä edes puhunut.

Lähes jokainen muistaa koulusta sen pojan, jonka oli pakko olla homo. Milloin kävelytyylistä tai puheesta johtuen. Mutta erikoinen se oli silti.

Olen tyytyväinen pohjalaisista juuristani, mutta onnellinen siitä, että asun nyt muualla. Erilaisuutta ymmärretään sukupolvissa ja maanosissa niin kovin eri tavalla. Itse pidän muun muassa maahanmuuttajista ja homoista. Lapsuudessani heistä ei aina pidetty. Tai heitä kummasteltiin. Pidän myös vammaisista ja autistisista. Niinkun oikeasti pidän, tiedättekö.

Kummastelu pitää sallia, ei muuten voi oppia ymmärtämään erilaisuutta. Kummastelu on mielestäni merkki siitä, että yrittää ymmärtää. Kummastelusta ei saa syyllistää.

Eilen kuulin vähän erilaisen tapauksen tavasta kummastella. Käytän siitä termiä ”harkitsematon suvaitsemattomuus ja väliinpitämättömyys.” Ja tällä hetkellä se on minulta jopa kauniisti sanottu.

Autistinen nuori mies oli ollut avustajansa kanssa viettämässä viikonloppua Helsingissä. He matkustivat raitiovaunulla, mikä oli pojasta mukavaa. Raitiovaunussa ilmeisesti jonkin verran humalassa ollut pariskunta oli kiinnittänyt huomioita tuohon erilaiseen nuoreen mieheen, joka oli äännähdellyt ”yhteiskuntaan epätyyppillisesti”. Hihkuva nuori mies oli ollut paitsi iloinen, myös äännähtelyllään pitänyt itsensä taitavasti rauhallisena vieraassa, meluisassa ympäristössä, ja koki onnistumisen tunnetta ja iloa.

Raitiovaunusta poistuessaan pariskunnan nainen löi kasvoihin tuota ilosta hihkuvaa nuorta miestä ja huusi: ”Ole hiljaa!”. Tässä kohtaa minua suututtaa liikaa, jotta osaisin argumentoida objektiivisemmin.

Tilanne on harvinainen, mutta ääriesimerkkiä siitä valitettavasti ei silti saa. Miten toisen ihmisen erilaisuus on sinulta pois? Miksi homo tai autistinen ärsyttää? Miksi vammaisen ihmisen olemassa oloa sellaisenaan pitää toistuvasti puolustaa tai oikeuttaa?

Humalatilan vaikutus arviointikykyyn on ilmeinen, mutta sillä tätä yhteiskunnassa vallitsevaa ongelmaa ei pidä selittää pois. Luulen, että suuri vaikutus asenteisiin ja epäluulojen syntymiseen on sillä, että emme kummastele tarpeeksi.

Haluaisin haastaa jokaisen pohtimaan, onko toisen ihmisen hihkuminen tai vaikkapa vipsuttelu minulta pois? Ja jos se kummastuttaa, niin kummastellaan! Kummastellaan sitä, miksi se on niin ihmeellistä? Mistä ne kummastuksen tarpeet tulevat?

Nostan hattua tuon nuoren miehen äidille, joka selvisi kunnioitettavasti tapahtuneen käsittelystä. Itselläni lienee tehtävää vielä kummastellessa omia, tapahtuneen nostattamia tunnereaktioita, jotta osaisin vastaavassa tilanteessa toimia fiksusti.

Kokeillaanko tänään vähän kummastella erilaisuutta? Miten taitavaa onkaan iloisella hihkumisella sulkea ylimääräinen häly pois, ja nauttia keväisestä raitiovaunukyydistä!

Saanko olla – erityisen aito?

11053646_829464330478253_6503602874953952143_n

Kampanjoinnin viimeinen sunnuntai. Tai jos totta puhutaan, niin ensi sunnuntai taidetaan laskea vielä yhdeksi, mutta silloin ajattelin syödä hyvin, olla lähimpien kanssa ja ehkä vähän levätä.

Eduskuntavaaliehdokkuus on ollut ihmeellinen kokemus. Jos pitäisi valita yksi sana, millä kuvata kampanjointia, se olisi helppoa – vuoristorata. Ihmisillä on paljon kysymyksiä. Lapsilla on kysymyksiä. Lapsilla on paljon ajatuksia, pelkojakin.

Ihminen on kiehtova olento, joka kantaa mielessään paljon. Jos jotain olen oppinut, niin ulkonäön tai ensivaikutelman perusteella on aivan turha arvioida, millaisesta ihmisestä on kysymys. Aivan turha! Jos luulet tietäväsi, mitä ihmisten arki yleensä on, tiedät todennäköisesti siitä lopulta vain himpun verran.

Helsingin Sanomat uutisoivat eilen (11.4.2015) Ruotsin Göteborgin konserttitalossa sattuneesta välikohtauksesta, jossa kehitysvammainen tyttö oli pitänyt konsertissa kuulemastaan musiikista niin kovasti, että oli äännähdellyt musiikin lomassa. Eräs mies oli HS:n mukaan häiriintynyt tytön äänistä niin paljon, että oli alkanut huutaa kovaan ääneen. Onneksi konserttitalon johtaja oli lopulta pitänyt tytön puolia ja osoittanut julkisen anteeksipyynnön täydelle salille miehen käytöksestä sekä toivonut, että JOKAISEN olisi mahdollista päästä nauttimaan konserttitalon musiikista.

Mikä erilaisuudessa pelottaa? Miksi erilaisuudesta yritetään tarpeettoman paljon ohjata ”tavalliseen” muottiin? Eikä pelkästään lapsia. Olen alkanut vierastaa sanaa tavallinen. Käytän sitä joskus itsekin, mutten pidä siitä. Se on huono.

Joku saattaa äännähdellä, toinen vipsutella. Yhdellä on kuulokkeet, toisella munakello taskussa. Jos autistiselta lapselta kysytään: ”Millainen maailma olisi, jos kaikki noudattaisivat sääntöjä?” Hän saattaa vastata: ”ei tapettaisi ketään”.

Hän saattaa olla juuri se kuulokkeet korvillaan istuva, pois päin katsova lapsi. Mutta toivoo, että maailma olisi jokaiselle hyvä.