Mummin tyttö.

Tänään on rakkaan mummini nimipäivä. Mummi kuoli kun olin 17. Seitsemän vuotta ennen sitä mummi menetti aivoinfarktin myötä puhekykynsä. Me emme jutelleet sen jälkeen, kun täytin 11 vuotta.

Mummi rakasti perhettä ja lapsia, eläimiä ja kukkia. Mummilta sai aina, siis ihan aina, ässiä ja piimäkakkua. Viipaleperunoita oli joka tiistai koulun jälkeen. Vaarin keinutuolissa sai lukea Aku ankkaa, ja toisinaan mummi letitti hiuksiani kaikki kymmenen toivomaani kertaa peräkkäin. Mummin hengitys tuntui turvalliselta samalla, kun piikkikamman tutut kutitukset tekivät jakausta takkuiseen tukkaani.

Mummin kanssa juttelusta luopuminen oli vaikeaa ja kummallista. Mummi oli usein surullinen. Toisinaan mummi puhui pieniä lauseita, ”joo” ja ”ei” sanoilla pääsi pitkälle. Yhdeksänkymmentäluvun pohjanmaalla vaikeista asioista ei aina osattu puhua, ja tietoa aivoinfarktista oli muutenkin vähän. Mummin oli varmasti paha olla, monta kertaa.

Silti mummi aina ilostui, kun mummia halasi. Kun kasvoin, minulla olisi ollut monta kysymystä mielessä, mitä mummilta olisin halunnut kysyä. Mutta me istuimme vastakkain, ja kerroin, miten koulussa menee. Joskus kerroin poikaystävistä.

Neljä vuotta mummin kuoleman jälkeen syntyi esikoispoikani Nuutti. Liekö sattumaa, mutta luulen, että mummi opetti meille jo hyvän aikaa ennen lähtöänsä, että sanoja ei aina tarvita. Rakastaa voi muutenkin, ymmärtää voi muutenkin.

Jotkut meistä ovat äidin tyttöjä, toiset isän. Mutta minä taisin olla mummin.

Mummi rakas, Orvokki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s